ONNEA OKO YKSIVUOTISPÄIVÄNÄSI!

Oko 14.9.2012 aamulla kuuntelemassa,

kun mummo laulaa "Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan,

paljon onnea OKO, paljon onnea vaan".

Niin, vuosi on vierähtänyt Okon "mittarissa". Tosin vielä on 8 viikkoa siihen, kun me Okon ensimmäisen kerran tapasimme ja siitä tuli virallisesti "meidän poika". Kuvia saimme Merikeltä jo aikaisemmin koko pentueesta ja Okon nähtyämme kuului klik, klik, klik, tuon me haluamme. Emmekä ole katuneet, päinvastoin yllättyneet siitä, miten mukavan veijarin olemme saaneet. Varsinkin nyt, kun ramboiluaika on (ehkä) ohi, Okosta on tullut oikea kullanmuru. Enää aikoihin se ei ole näykkinyt eikä purrut ja viime aikoina siltä on remmiramboilu jäänyt pois. Kova se on touhuamaan ja haukkumaan, mutta hyvin mielellään se myös kuuntelee, kun sille juttelee, se jopa pyytää hyväilyjä ja rapsuttelua. Suukotteleekin niin sukkelaan, ettei nopeammasta väliä!

Lahjaksi Oko sai Ranzon (Ranua Zoon "jääkarhunpennun").

 Tosin Ranzolta jouduttiin ottamaan kaulaliina

pois, sillä sen Oko olisi "riisunut" heti kättelyssä. 

 Lahja oli tosi mieluinen! Sen kanssa touhuttiin pitkä tovi

ja sitten käytiin pötköttämään yhdessä, Okon käpälät Ranzon kaulalla.

 Kymmeneltä aamulla lähdimme ruskaretkelle eli patikoimaan

Prospektorin lenkkiä. Kotipiha on punainen! Saariselän

ruska on upea, viime viikolla kai vieläkin upeampi.

Oko oli intopinkeenä lenkille lähtemässä, jokainen

puska ja heinätupsu piti nuuhkia ja jalka nousi tämän tämän.

Mutta kyllä "poseerasimmekin" reitin varrella. 

Oko käveli todella hienosti. Välillä se seurasi vierellä pitkät matkat. Ei siis Eijan opetus ihan hukkaan mennyt! Ja mikä parasta, vaikka väkeä oli kuin vilkkilässä kissoja (vaarin sanojen mukaan "mistä hel..tistä tänne näin paljon väkeä lappaa"), niin Oko ohitti kaikki todella upeasti, keneltäkään se ei kerjännyt rapsutuksia, eikä mennyt "maihin" kuin kerran (syynä auto). 

Herkuiksi olimme varanneet nappuloita ja kuivalihasuikaleita. 

Kuivaliha on "kova juttu", kun sitä saa harvoin. Tosin se on

suolaista ja alkaa janottaa. Meillä oli repussa vesipullo mukana

ja siellä piti olla myös pieni reissuja varten hankittu juomakuppi,

mutta se oli repun täyttäjältä unohtunut keittiön pöydälle. 

Onneksi vaarilla on sen verran iso käsi, että kävi kupista. Kyllä

Okoa janottikin! Juomahetki oli Prospektorin kaivoksen luona 

eli hieman matkan puolivälin jälkeen. 

 Huskybaarin luona olimme noin yhden aikoihin. Siellä

viriteltiin karaokelaitteita ja joku jopa kiekaisi jotain

mikrofooniin. Tosin Okon mielestä se ei ollut somaa laulua, hau, hau!

Sitten olimmekin taas kotikulmilla, Kaunispään juurella.

Mitenkähän osaisin mennyttä vuotta kuvata. Ainakaan meidän elämämme ei ole ollut mitään yksitoikkoista, Oko on tuonut elämään vauhtia ja vipinää. Kun vertaan Okoa edelliseen koiraamme Nököön, niin on rehellisesti sanottava, että Okon pääkopassa on ajattelevat aivot, se ei toimi pelkästään vaistojensa varassa. Nökö oli aina onnellinen kun tulimme töistä kotiin ja yleensä se nyhjäsi koko ajan vieressä. Oko on itsellisempi. Haleja ja rapsutusta sekin kaipaa valtavasti ja osaa pyytää niin nöyrästi, että ulkopuolisesta voisi tuntua, että se on tuolla tavalla opetettu pyytämään hellyyttä, mutta ei asia niin ole. Tuon tavan Oko on jostain ihan itse sisäistänyt. Nyt Oko on oppinut ohittamaan ihmiset ja seuraa nätisti vierellä pitkiä matkoja ulkonakin. Tosin ensin on päästeltävä pissit ja muut enimmät höyryt ulos, mutta sen jälkeen yhteistyö käykin kuin tanssi. Okolla on mielestäni myös valtava halu oppia uutta ja yleensäkin se kaipaa yhteistä tekemistä oli se sitten leikkiä tai uuden asian opettelua. Siinä mielessä ymmärrän hyvin, että bordercollie ei sovi sellaisille ihmisille, joille koira on vain "koira, ystävä". Meille rotu sopii, sillä meistä on ihan mukavaa touhuta Okon kanssa kaikenlaista, välillä ihan hassujakin juttuja. 

Oko on oppinut myös hakemaan meitä katsomaan, jos se näkee jotain kummallista. Tosin tämä hakeminen on aika äänekästä, Oko haukkuu, juoksee luokse ja katsoa tapittaa nallensilmillään suoraan silmiin ikään kuin kertoen "voi ihmettä mitä tuolla on, tule äkkiä katsomaan". Tuossa tilanteessa minulle tulee aina mieleen pienet lapset, jotka juoksevat äidin luokse kertomaan mitä on tapahtunut. Vaikka tuo hakeminen onkin äänekästä, haluaisin sitä taitoa edelleen kehittää, koska siitä voi olla hyötyä joskus elämässä jollekin, joko meille tai muille. Se, että koira osaa hakea isäntäänsä katsomaan jotain asiaa, on hyvä asia. Tosin me emme sitä ole Okolle opettaneet, se on itse hoksannut sen. Vahvistaneet kyllä, sillä olemme aina lähteneet katsomaan, mitä Oko on halunnut meidän näkevän. Sitä on sitten yhdessä "taivasteltu" ja keskusteltu mrr-hmmm-mrrr-kielellä keskenämme. 

On se vaan niin kiva, kultainen ja niin rakas Oko, ihan omana itsenään!