Oko - kyntömies

Meillä Kitkalla on tontti kuin kynnettu mullospelto sillä erotuksella, että pinta on lähinnä sammalta ja hiekkaa, mutta sekin ihan sikinsokinssekaisin. Säät ovat olleet kosteat ja Okon kanssa on leikitty jalkapallolla ja fresbeellä unohtamatta turvakkoa ja jälki on sen mukaista. Ainakin sammal on saanut kyytiä ja laguunin hiekka on lentänyt kuin hiekkamyrskyssä. Arkeologisia kaivauksia on tehty vieri viereen, kukkapenkkikään ei ole jäänyt koskemattomaksi, vaan Oko on tarkastanut mullan syvyyttä muutamasta kohden (anteeksi kukkaset). Siihen, onko mitään muinaismuistoja löynyt, osaa vastata vain Oko. Mutta ahkerana poika on ollut! Tässä kuvasarja, jossa Oko odottaa heittäjää/potkijaa kaveriksi, kyttää tarkasti heiton, juoksee pallo suussaan frisbeen perässä, vaihtaa heittovehkeen turvakkoon ja lopulta laittaa huiliksi.

Oko täyttää maanantaina 1 vuoden ja 1 kuukauden. Meille maanantai on matkapäivä, joten ei järjestetä, ehkä kuvakin jää ottamatta, otetaan sitten tiistaina. Olemme olleet Kitkalla aiottua kauemmin siitä syystä, että saamme Saariselälle pienen arkkupakastimen tiistaina ja aion viedä Kitkan isosta arkkupakastimesta suurimman osan pakasteista Saariselälle, loput marjoista laitan keittiön pakastinkaappiin. Kun lähdemme maanantaina, ei auton pakastimen tarvitse olla kuin yhden yön päällä. Saariselän pakastinkaappihan on täynnä kuin Turusen pyssy. 

Jaa, jaa, mitäs Okon kanssa on puuhailtu muuta kuin pelattu ulkona. Täällä sisällä on tehty tuttuja juttuja. Uutena olen ottanut käsimerkin "tänne"-käskyn tueksi. Nyt näyttää sille, että merkki on ainakin huomioitu, ellei sitten sisäistetty. Toinen asia on, että olemme vaikeuttaneet namien etsimistä siten, että piilotamme nameja "hankaliin" paikkoihin, "kuppeihin", lelujen suojaan, yms., hyvin Oko on ne löytänyt, nenä sillä on aika tarkka. Nostoja on harjoiteltu, nyt Oko tuo esineen jo aivan jalkojen juureen, mutta en osaa opettaa sitä antamaan esinettä käteen. Oma syy! Oko on edelleen hyvin innokas oppimaan uusia asioita. 

Okon kastraatioleikkauksesta on nyt kulunut reilu kaksi kuukautta. Aikaisempaan olotilaan on eroa se, että Oko on kokonaan unohtanut "tyttöjen" olemassa olon ja yleensäkin "miehiset vietit", pyssyn sisuskin pysyy tupen sisällä, eikä roiku tämän tämän ulkona, kuten ennen leikkausta. Luonne on edelleen hellyyttä kaipaava, ehkä enemmän kuin aikaisemmin. Nyt olemme huomanneet, että ruokahalu on kasvanut. En tiedä, johtuuko se leikkauksesta vai siitä, että Oko pelaa vaarin kanssa tuntikausia palloa päivässä, juoksua ja syöksähtelyä tulee paljon ja se vie energiaa. Sittenhän tuo nähdään, kun Saariselällä lenkkeillään, siellähän palloa ei voi potkiskella. Ulkona taluttimessa seuraaminen sujuu ihan hienosti, mutta autot ovat edelleen must-juttuja. Tosin niitä ei enää kytätä maassa maaten, vaan seisten. Nämä asiat on otettava ihan vakavaan koulutukseen Saariselällä, sillä talviaikaan ei juurikaan ole autottomia kävelyreittejä talvikävelyreittiä lukuun ottamatta, mutta siinäkin osalla matkaa autot ajelevat ohi. Että tällaista nyt, seuraavan kerran kirjoittelen sitten "talvesta" eli Saariselältä, sinnehän on luvattu ensi viikolla useampana päivänä satavaksi. Saas sit nähdä!

Hassu pieni höpöliini

Oko on sitten hassu höpöliini. Kun viime keskiviikkoiltana tulimme iltahämärissä Kitkalle, se tunnisti paikan kun auto kääntyi Rovaniementieltä mökkitielle. Silloin alkoi autossa mekastus ja hyppiminen. Oko ei olisi millään malttanut odottaa veräjän/portin avaamista ja sulkemista, vaan olisi halunnut autosta ulos tässä ja nyt. Kun portit oli suljettu ja Oko pääsi autosta ulos, se juoksi kuin tuli hännän alla ympäri tonttia ristiin rastiin ja haukkui niin, että tienoo raikui! Seuraavana aamuna se kävi tarkistamassa vierasmökin oven takana onko Oksi vierasmökissä ja laskisiko Eija sen leikkimään. Lopulta sitten uskoi, ettei Oksi ole täällä. Oko nauttii täällä mökillä olosta, kun se saa olla villinä ja vapaana ulkona. Ulkona on erilaiset leikit kuin sisällä. Ulkona Oko "potkii" vaarin kanssa jalkapalloa, juoksee ottamaan kiinni fresbiitä ja välillä pinkoo turvakko suussaan ihan höpsönä.

Yhtenä aamuna oli Kitkan joutsenperhe tulossa laguuniin syömään. Oko tietysti halusi puolustaa reviiriään ja juoksi pitkin rantaa ja laituria, haukkui hurjana ja sai lisää pontta, kun joutsenperheen isä ja äiti alkoivat ärhennellä Okolle. Sitten nuori herra päätti pontevana uida joutsenten luokse ja karkoittaa ne tiehensä. Onneksi huomasimme sen aikeet ja saimme sen kääntymään rantaan ennen kuin se olisi saanut joutsenvanhemmilta selkäsaunan. Oko tuli kanssani sisälle ja vasta sitten, kun joutsenet olivat ruokailunsa lopettaneet, vaari kävi vapauttamassa Okon ulos. Joutsenet olivat vielä nukkumassa laguunin tuonpuoleisen niemen kohdalla ja näyttivät ihan kiviltä. Lähtivät kuitenkin nopeasti pois. Okoa jäi asia kuitenkin vaivaamaan, koska yksi "kyhmy" köllötti edelleen veden pinnalla. Poika porhalsi esteitten ohitse ja ui tarkistamaan mistä oikein oli kysymys, kivihän se siellä köllötti. Onneksi huomasimme ja kutsuimme sen sitten pois, muutenhan se olisi saattanut lähteä "kylille". On se vaan niin, ettei näin matalan veden aikana voi Okoa ilman silmälläpitoa ulos laskea.

Vanhoja juttuja ollaan sisällä tehty. Lainasin kirjastosta kirjoja (taas), mutta olevinaan ei ole ollut aikaa mihinkään uusiin koulutusprojekteihin. Entisiä olemme tehneet aamuisin, kun Oko on pontevimmillaan. Täällä Kitkallakin Oko kantaa ulkoa mummolle "aarteita" (kiviä ja käpyjä) sisälle tullessaan. Se tulee aarteensa kanssa luokseni ja käy maate. Jos en ole huomaavinanikaan, se alkaa kalistella kiveä lattialla. Sitten vaihdan "aarteen" juustonpalaan tai nappulaan ja poika on taas onnellinen, hih. Hmmm-mrrr-kieltä puhutaan Okon kanssa päivittäin ja hyvin hanakasti se tulee ulkonakin haukkuen hakemaan, jos se jotain omasta mielestään merkittävää näkee. Ja näkeehän se, jos ei muuta, niin lentäviä lintuja tai tuulen heiluttelemia oksia. Nyt Oko tosin on oppinut lenkillä käydessämme kääntymään ja tulemaan luokse ilman pyytämistä. Sitten se jää seuraamaan ja tietysti saa namia. Olen pari kertaa tehnyt yksin Okon kanssa tuon lyhyen (450 m) lenkin ja silloin namittamalla Oko ei ole välittänyt ollenkaan käydä tuijottelemaan tiellä ajavia autoja. Pienen pientä kehitystä on siis tapahtunut ainakin täällä Kitkalla liikuttaessa. Saariselällä sen sijaan ei tuosta kehityksestä näy paljon mitään merkkejä varsinkaan, jos kävelemme pyörätietä myöten. Polulla Oko ei sielläkään enää autoihin juuri ollenkaan reagoi. 

Toissapäivänä ja eilen haravoimme pihan. Tänään oli tarkoitus puhdistaa laguunin ranta, mutta koko aamun on sadellut, tosin nyt vain sumutihkua. Ulos ei kuitenkaan tee mieli, vaan kohta laitan saunan lämpiämään ja sitten kudon sukkaa. Tosin ennen saunomista käymme Okon kanssa hieman pidemmällä lenkillä. Tänään herkuttelemme muikuilla ja punajuurilla. Okokin saa iltaruuaksi muikkuja.

Oko se tykkää kalasta!

Käytiin Okon kanssa kesän viimeisellä retkireissulla. Ruskareissun ja tämän kalareissun välillä ehdimme käydä täällä Saariselällä tekemässä jälkeä Kaunispään rinteeseen. Oko on Jorman mielestä tosi tarkka jäljestäjä, seuraa reittiä tarkasti ja jos "eksyy", palaa reitille ilman käskyä. Minä en hommasta oikein ymmärrä muuta kuin sen, että Okon jalat ovat jälkireitin jälkeen kuin teurastajan kädet, aivan veriset puoleen väliin etujalkoja. Nyt ovat vaarin vanhat vaelluskengätkin veriplänttejä täynnä. Teimme yhtenä päivänä Palo-ojan lenkin ja tapasimme siellä japanilaisia tyttöjä, jotka olivat aivan otettuja Okosta. Pyysivät saada silittää sitä ja halusivat tietää sen nimen. Mikähän tuossa Okossa japanilaisia viehättää, sillä kaikkein eniten Okoa haluavat silitellä juuri japanilaiset turistit. Ja Oko oli otettu - se on tietty se!

Kalareissulle lähdettiin maanantaina, tosin maanantai meni huhhailuun ja vasta myöhään iltapäivällä olimme Tuulispään parkissa. Tiistaina varustimme rinkkamme retkieväillä ja otettiin virvelit mukaan ja tallusteltiin Tuulijärven kautta Saukkojärvelle. Sää oli kylmänkalsea, mutta kävellessä tuli lämmin. Perillä laitettiin veneilyliivit päälle, Okolle tietysti myös, sitten lähdettiin laskemaan verkot. Oko istui taas ihan hiljaa matalana jalkojeni juuressa melkein koko ajan. Rannan lähellä se nousee istumaan ja odottaa, että pääsisi loikkaamaan veneestä pois. Ihme, että se malttaa olla niin nätisti veneessä! Kolme tuntia pidettiin verkkoja järvessä, nostettiin verkot, otettiin kalat pois ja perattiin ne. Verkot vietiin takaisin järveen yön ajaksi sillä ajatuksella, josko kalat liikkuisivat yöllä paremmin verkkoon. Uistimella ei juuri ottia ollut, minä sain kaksi harjusta, vaari ei yhtään. Verkosta sentään tuli harjuksia ja yksi iso siika. Autolle palasimme vasta joskus kuuden jälkeen illalla.  Jännä juttu Okon kanssa on se, että jos sen laittaa remmistään esim. puuhun kiinni, se on kohta remminsä kanssa ihan solmussa. Ihme minusta on se, että kun menen perkaamaan kaloja, Oko makaa rauhallisena ja katselee koko ajan, mitä minä puuhaan. Ihan kuin se ymmärtäisi, että nyt ei sovi remmisekoilu. Iltaruuaksi Oko sai paistettua harjusta.

Keskiviikkoaamuna olimme jo kukonlaulun aikaan keittelemässä kahvia termospulloon ja aamu-yhdeksän aikoihin lähdimme taas tallaamaan kohti Saukkojärveä. Tuuli oli puuskittainen ja oli hankala nostaa verkkoja tai oikeastaan minulla oli vaikeuksia hallita venettä verkkoja nostettaessa. Oko oli kuitenkin taas niin kiltti poju, se ymmärtää, että veneessä ei riehuta, vaan maataan matalana mummon jalkojen juuressa, että soutaminen/huopaaminen onnistuu. Kalaa tuli kivasti, oikein isoja siikoja ja harjuksia. Yksi madekin, sen sai puun latvassa odottanut korppi. Okolle paistettiin nuotiolla yksi harjus (vaurioitui verkosta otettaessa, joten en sitä ottanut ehjien kalojen joukkoon) ja se oli sen mielestä tosi namia! Kalansaaliista jäi hyvä mieli, sillä nyt on Aalun pakastin aivan piripintaan asti täynnä marjoja ja kalaa. Järveltä pois kävellessä saimme niskaamme pari raekuuroa ja yhden lumikuuron. Onneksi ei satanut vettä, se olisi kastellut enemmän.

Oko touhusi "juttujaan" matkalla järvelle ja sieltä pois; kiskoi maasta puunjuuria, katkoi oksia ja kanniskeli niitä suussaan. Kun se homma ei enää maittanut, sitten se käpälällään kaatoi tatteja ja kanteli niitä suussaan, heitteli kuin palloa ja taas kanteli suussaan. Pari kertaa se kokeili jopa remmiramboilua, mutta vaari ei suostunut ollenkaan moiseen leikkiin ja siihen oli Okon tyytyminen.

Kotiin tullessa olimme aivan äimistyneitä, sillä Magneettimäen päällä oli vielä sulamatonta lunta, Kaunispääkin näytti vaaleanharmaalta, yhtään ruskan hehkua ei näkynyt maassa. Ja tietty, Oko sai illalla taas paistettua harjusta! Njam, njam!!!! Laitan tähän vielä kuvia, miten Oko osaa ottaa autossa rennosti. Muutenkin se on ihan kuin vieteri, se nukkuu mitä ihmeellisimmissä asennoissa ja saa itsensä melkein korkkiruuviksi kiertymään.

Harjusaterian jälkeistä unnuttelua autossa:

 "Olipa se harjus hyvää, nyt on ruokalepo paikallaan!"

 "Höh, taas tuo mummo häärää kameran kanssa, en jaksa ...."

 "No, kuvatkoon, minä poika nukun tässä vaarin vieressä kunnon ettanet."

 Lumihärmää, lämmintä + 1 aste! Noustaan Magneettimäelle.

 Lumiaitakin oli aikoin lumessa, nähtävästi oli tuiskunnut vaakasuoraan.

Ja Kaunispää ei ollut enää pukeutuneena ruskan väreihin, vaan 

harmaankirjava. Kuvat vaikuttavat ihan mustavalkofilmiin otetuilta,

ei väriä juuri missään.

Oko kävi ruskareissulla

Viime maanantaina lähdimme ruskareissulle. Ajelimme maanantaina Syysjoelle asti ja yövyimme siellä. Välillä kävimme kävelemässä metsässä Okon kanssa. Tiistaina aamulla aikaisin menimme Petsikkoon ja siellä tehtiin Okolle verijälki metsikköön. Tosi hyvin seurasi mennen tullen jälkiä ja alussa etsi itse jäljen lähtökohdan (nähtävästi veren tuoksu oli niin voimakas ja tuttu tehtävä edessä). Petsikossa oli jo koivuista lennellyt lehtiä pois aika lailla ja vähän mietitytti, onko ruskasta enää pohjoisempana jäljellä mitään. Ja olihan siellä. Paikka paikoin niin uskomatonta väriloista, ettei sitä oikein sanoin voi kuvata. Koivut olivat vaalean kullan värisiä (keltaisin vaihe oli jo edellisellä viikolla), paikoitellen hieman tummempia, mutta silti silmiä hivelevän kauniita. Kenespahdalla pysähdyttiin ja tehtiin kävelylenkkin vanhaa tienpohjaa myöten. Seuraava etappi oli Nuorgam, sieltä ajelimme Polmakin ja Varangerbotnin kautta Karlsbotniin. Olimme siellä jo 16 - 17 välillä, mutta koska maisemat sieltä ovat aivan upeita, jäimme sinne yöksi. Kävimme pariin kertaan illalla kävelemässä meren rannalla ja vielä aamulla teimme kuvausreissun rantaan. Meren tuoksu tuntui hyvältä sekä Okosta että meistä. Okosta onkin tulossa Jäämeri-fani! 

Aamulla ajelimme Brensletteniin ja siellä teimme pitkän lenkin vanhaa merenpohjaa kävellen ja tietysti kuvasimme maisemia ja - ketäs muuta kuin Okoa, heh. Vaikka aamu näytti pilviseltä ja sumuiselta, lopusta päivää tuli todella kaunis ja lämmin. Pysähtelimme moneen kertaan matkan varrella. Neidenissä kävimme kuvaamassa kirkkoa, hautausmaata ja tietysti Kolttaköngästä. Minä sain Kolttakönkäältä aivan ihanan muiston, näin nimittäin ison lohen hyppäävän könkään korkeimmalta kohdalta. Se yritti päästä könkään päälle, mutta voimat eivät ihan riittäneet niin korkeaan loikkaan. Harmi, ettei kamerani ollut silloin laukaisuvalmiin. Jonkin aikaa odottelin lohen uutta hyppyä, mutta nähtävästi se jäi lepäämään ja me jatkoimme matkaa kohti Näätämön kauppaa. Näätämössä oli + 19 astetta lämmintä! Kukapa olisi uskonut, että syyskuun lopulla tällaisia lämpötiloja on. 

Näätämöstä ajelimme Pakanajoen parkkiin, siellä yövyimme. Seuraavana aamuna teimme eväät ja keittelimme kahvia termospulloon ja lähdimme kohti Nuortijärviä. Reilut kuusi tuntia patikoimme ja kerran pidimme pidemmän lepotauon ja evästelimme. Seuraavan yön vietimme Välijärven rannalla. Siellä tein illalla Okon kanssa pitkän "seuraa vieressä"-kävelyn, ainakin 500 metriä. Vain kerran Okon keskittyminen hieman herpaantui ohi ajavasta autosta, mutta käskystä se palasi heti vierelle. Toisen kerran lähellä autoa tiellä ajoi auto ohitse, mutta siihen Oko ei reagoinut kuin korvia höristämällä. 

Matkan varrella leikittiin Okon kanssa ja Oko kyllä keksi tekemistä itsekin. Sienet (tatit) olivat sen mielestä mukavia jalkapalloja, niitä heiteltiin. Kapuloita kiskottiin maasta ja oksia kanneltiin suussa pitkiä matkoja. Ja jos ei ollut sieniä tai oksia, sitten Oko kanteli kiviä suussaan. Okolle on muuten tullut tavaksi, että se tuo iltapissalla ja yöpissalla käydessään suussaan kiven sisälle. Minun pitää sitten "vaihtaa" se kivi johonkin namiin. Aikaisemmin se ei olisi raatsinut antaa "aarrettaan", mutta nykyisin se pudottaa kiven heti suustaan, kun huomaa, että vien sille makupalan. Kaikenlaista hassua! Eilen kotiin tullessamme pysähdyimme vielä Magneettimäen parkkiin ja kipusimme Okon kanssa Urupään päälle. Tänään on tarkoitus lähteä kävelemään vielä Palo-Ojan lenkki, jos ei ala hetikohta satamaan. Lähdemme nimittäin tuota pikaa, kunhan saan kuvat ladattua tähän postaukseen. Ja nyt iso pino kuvia:

 Oko Kenespahdalla

 Karlsbotnissa

 Branslettassa

 Namipalaa vaarin kädestä

 Branslettassa

 Nuortijärven "työmaalla" arkeologista kaivuutta harjoittamassa

 Puunkantohommissa Nuortijärvellä

"Että mua väsyttää ...."

Mummon fleecetakin alla oli lämmin ottaa päiväunet

 Tarkkana kuin porkkana

 Vielä tarkempana, toinen korvakin nousi pystyyn (tosin tuulen avustamana)

Kotiin palatessamme ei Saariselällä ollut kuin maaruska jäljellä,

vain rippeitä koivujen lehdistä. Tässä patikoimme Urupäältä kohti autoa.

ONNEA OKO YKSIVUOTISPÄIVÄNÄSI!

Oko 14.9.2012 aamulla kuuntelemassa,

kun mummo laulaa "Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan,

paljon onnea OKO, paljon onnea vaan".

Niin, vuosi on vierähtänyt Okon "mittarissa". Tosin vielä on 8 viikkoa siihen, kun me Okon ensimmäisen kerran tapasimme ja siitä tuli virallisesti "meidän poika". Kuvia saimme Merikeltä jo aikaisemmin koko pentueesta ja Okon nähtyämme kuului klik, klik, klik, tuon me haluamme. Emmekä ole katuneet, päinvastoin yllättyneet siitä, miten mukavan veijarin olemme saaneet. Varsinkin nyt, kun ramboiluaika on (ehkä) ohi, Okosta on tullut oikea kullanmuru. Enää aikoihin se ei ole näykkinyt eikä purrut ja viime aikoina siltä on remmiramboilu jäänyt pois. Kova se on touhuamaan ja haukkumaan, mutta hyvin mielellään se myös kuuntelee, kun sille juttelee, se jopa pyytää hyväilyjä ja rapsuttelua. Suukotteleekin niin sukkelaan, ettei nopeammasta väliä!

Lahjaksi Oko sai Ranzon (Ranua Zoon "jääkarhunpennun").

 Tosin Ranzolta jouduttiin ottamaan kaulaliina

pois, sillä sen Oko olisi "riisunut" heti kättelyssä. 

 Lahja oli tosi mieluinen! Sen kanssa touhuttiin pitkä tovi

ja sitten käytiin pötköttämään yhdessä, Okon käpälät Ranzon kaulalla.

 Kymmeneltä aamulla lähdimme ruskaretkelle eli patikoimaan

Prospektorin lenkkiä. Kotipiha on punainen! Saariselän

ruska on upea, viime viikolla kai vieläkin upeampi.

Oko oli intopinkeenä lenkille lähtemässä, jokainen

puska ja heinätupsu piti nuuhkia ja jalka nousi tämän tämän.

Mutta kyllä "poseerasimmekin" reitin varrella. 

Oko käveli todella hienosti. Välillä se seurasi vierellä pitkät matkat. Ei siis Eijan opetus ihan hukkaan mennyt! Ja mikä parasta, vaikka väkeä oli kuin vilkkilässä kissoja (vaarin sanojen mukaan "mistä hel..tistä tänne näin paljon väkeä lappaa"), niin Oko ohitti kaikki todella upeasti, keneltäkään se ei kerjännyt rapsutuksia, eikä mennyt "maihin" kuin kerran (syynä auto). 

Herkuiksi olimme varanneet nappuloita ja kuivalihasuikaleita. 

Kuivaliha on "kova juttu", kun sitä saa harvoin. Tosin se on

suolaista ja alkaa janottaa. Meillä oli repussa vesipullo mukana

ja siellä piti olla myös pieni reissuja varten hankittu juomakuppi,

mutta se oli repun täyttäjältä unohtunut keittiön pöydälle. 

Onneksi vaarilla on sen verran iso käsi, että kävi kupista. Kyllä

Okoa janottikin! Juomahetki oli Prospektorin kaivoksen luona 

eli hieman matkan puolivälin jälkeen. 

 Huskybaarin luona olimme noin yhden aikoihin. Siellä

viriteltiin karaokelaitteita ja joku jopa kiekaisi jotain

mikrofooniin. Tosin Okon mielestä se ei ollut somaa laulua, hau, hau!

Sitten olimmekin taas kotikulmilla, Kaunispään juurella.

Mitenkähän osaisin mennyttä vuotta kuvata. Ainakaan meidän elämämme ei ole ollut mitään yksitoikkoista, Oko on tuonut elämään vauhtia ja vipinää. Kun vertaan Okoa edelliseen koiraamme Nököön, niin on rehellisesti sanottava, että Okon pääkopassa on ajattelevat aivot, se ei toimi pelkästään vaistojensa varassa. Nökö oli aina onnellinen kun tulimme töistä kotiin ja yleensä se nyhjäsi koko ajan vieressä. Oko on itsellisempi. Haleja ja rapsutusta sekin kaipaa valtavasti ja osaa pyytää niin nöyrästi, että ulkopuolisesta voisi tuntua, että se on tuolla tavalla opetettu pyytämään hellyyttä, mutta ei asia niin ole. Tuon tavan Oko on jostain ihan itse sisäistänyt. Nyt Oko on oppinut ohittamaan ihmiset ja seuraa nätisti vierellä pitkiä matkoja ulkonakin. Tosin ensin on päästeltävä pissit ja muut enimmät höyryt ulos, mutta sen jälkeen yhteistyö käykin kuin tanssi. Okolla on mielestäni myös valtava halu oppia uutta ja yleensäkin se kaipaa yhteistä tekemistä oli se sitten leikkiä tai uuden asian opettelua. Siinä mielessä ymmärrän hyvin, että bordercollie ei sovi sellaisille ihmisille, joille koira on vain "koira, ystävä". Meille rotu sopii, sillä meistä on ihan mukavaa touhuta Okon kanssa kaikenlaista, välillä ihan hassujakin juttuja. 

Oko on oppinut myös hakemaan meitä katsomaan, jos se näkee jotain kummallista. Tosin tämä hakeminen on aika äänekästä, Oko haukkuu, juoksee luokse ja katsoa tapittaa nallensilmillään suoraan silmiin ikään kuin kertoen "voi ihmettä mitä tuolla on, tule äkkiä katsomaan". Tuossa tilanteessa minulle tulee aina mieleen pienet lapset, jotka juoksevat äidin luokse kertomaan mitä on tapahtunut. Vaikka tuo hakeminen onkin äänekästä, haluaisin sitä taitoa edelleen kehittää, koska siitä voi olla hyötyä joskus elämässä jollekin, joko meille tai muille. Se, että koira osaa hakea isäntäänsä katsomaan jotain asiaa, on hyvä asia. Tosin me emme sitä ole Okolle opettaneet, se on itse hoksannut sen. Vahvistaneet kyllä, sillä olemme aina lähteneet katsomaan, mitä Oko on halunnut meidän näkevän. Sitä on sitten yhdessä "taivasteltu" ja keskusteltu mrr-hmmm-mrrr-kielellä keskenämme. 

On se vaan niin kiva, kultainen ja niin rakas Oko, ihan omana itsenään!

On jo syyskuu

Hups hei, nyt on jo syyskuun 4. päivä. 10 päivän päästä Oko täyttää vuoden. Kyllä aika kuluu nopeasti. Nopeasti on mennyt viime päivät täälläkin, ihan jäin ihmettelemään, että en ole ehtinyt Okon blogiakaan päivittämään taas moneen päivään. Mihin se aika on oikein lentänyt?

Olemme touhunnet kaikenlaista. Eija ja vaari ovat käyneet tekemässä verijälkiä metsään ja kaikki koirat ovat käyneet jäljestämässä. Toisille on lyhyempi rata ja toisille pitempi. Oko on ottanut kai homman aika tosissaan ja pärjännyt ihan kivasti. Oko kai tykkää jäljestämisestä, joten sitä täytyy tehdä sen kanssa jatkossakin. Eija on opettanut myös Okolle "juttuja" ja vaari on opettanut seuraa-käskyä. Välillä homma sujuu ihan luonnikkaasti, mutta kun lenkille lähdetään, aina ensin on puhtia purettava muulla tavoin ja vasta sen jälkeen "seuraillaan". Nähtävästi tämäkin oppi menisi perille, jos kaikki ruoka annettaisiin vain seuraa-käskyn opettelun yhteydessä. Nythän Oko on saanut kaksi kertaa päivässä ruoka-annoksensa ja opetustilanteissa sitten nappuloita. Minä olen pääasiassa keskustellut Okon kanssa hmmm-hmmm-kielellä, sillä Oko osaa hakea mummon katselemaan kanssaan ikkunasta kaikenlaista sen mielestä jännää. Siinä sitten ollaan vierekkäin ja hmmm-hmmm-kielellä keskustellaan. Välillä sataa mummolle suukkoja, ainakin silmälasit kaipaavat aina pesun tällaisen session jälkeen.

Kivaa on Okolla ollut, kun sillä on koirakavereita, joiden kanssa voi leikkiä "koiraa" ja välillä käydä viilentämässä tunteitaan vedessä ja juoda Kitkan kirkasta vettä. Nyt en tämän enempää tarinoi, laitan sen sijaan kuvia, jotka ehkä kertovat enemmän kuin tuhat sanaa:

Tänään kävimme Kannuslahdessa kävelyllä. Sieltä tämä

kuva Okosta. ....

Mukana oli Okon paras leikkikaveri Oksi!

Tämän aamun aamusumua Yli-Kitkalla.

Ja mökin takametsä oli kuin satujen maailmasta, sumu oli

aivan erityisen väristä.

Okon ulkoleluista yksi mieluisin on jalkapallo ja pallonpeluukavereista

tietysti vaari!

Leikkikavereista sen sijaa Oksi on yliveto, Arco ja Kepa

eivät enää jaksa nuoriso-osaston touhuja, vaikka välillä

nekin hetken ovat leikkisällä päällä.

Oksi osaa hypätä korkealle. Oko ihailee ja haluisi tehdä perässä,

jos osaisi ....

Okos siellä taskussa meille jotain?

Olisin toki laittanut blogiin enemmän kuvia, mutta jostain syystä blogialusta ei suostu enempään, joten tähän oli tänään tyydyttävä. Mutta tuleehan muita päiviä, laittelen sitten joukkoon vanhempiakin kuvia.