Vellinsärpimällä

Eilen aamulla pisulenkin jälkeen pakkasimme reput ja lähdimme kiertämään Vellinsärpimän lenkin. Menimme ensin luontopolkua, joka kulki Iisakkipään rinnettä myöten ja sieltä Pääsiäiskurun ja Tammukkaojan kautta Vellinsärpimän kämpälle. 

Oko on oppinut kävelemään hyvin portaita ylös ja alas.

Ja se kulkee aina portaita, eikä portaiden vierustalla maassa.

Nähtävästi se tykkää rapuista. Mitenkähän kävisi

riippusillalla?

Tässä Pääsiäiskurun reunaa myöten kulkeva polku.  

Ei uskoisi, että pojasta, joka joskus ei halunnut missään

tapauksessa kastella tassujaan, on tullut tällainen

vesissä läträäjä. Se kerää oksia/sammalta puron pohjalta ja 

muutenkin pulputta kuonollaan vettä, siitä on kiva, kun

ilmakuplat nousevat vedestä pois. Tässä kuvassa (kun tarkasti

katsoo) on Okolla oksanpätkä suussaan, minkä se 

etsi puron pohjalta.

Pieniä huilitaukoja pidimme parissa paikassa ja perillä Vellinsärpimällä tulistelimme, paistoimme makkaraa ja muutenkin huilailimme. Okokin otti siellä unoset, vaikka on tunnustettava, että ei se  patikkareissuilla ihan helposti nukahtele, on kai muuta seurattavaa niin paljon. Sää oli kuuma, Vellinsärpimällä mittari näytti + 28 astetta. Onneksi matkan varrella on paljon puroja, joissa Oko sai räplätä vedessä, juoda ja vilvoitella muutenkin.

  

Oko antaa vaarille vetoapua ja minä jään usein jälkeen 

väkisinkin. Tässä Oko katselee minne mummo jäi.

"Kyllä mua naurattaa ...." Mikä, no enpä tiedä,

ehkä uusissa paikoissa on mukava kierrellä.

Vellinsärpimän tulistelupaikalla syötiin makkarat ja

juotiin mehua ja vettä. Oko seuraa, kun vaari filmaa.

Yksi asia on aika ihme, nimittäin se, että Oko ei hauku poroja. Niitä on nähty nyt laumana ja yksinäisiä, mutta Oko tyytyy vain istumaan ja katselemaan, kun ne kulkevat ohi. Ei ne juurikaan näytä Okoa kiinnostavan, koska ne kulkea löntystelevät, eivätkä nauti vauhdin hurmasta. Autot ja muut nopeasti liikkuvat saavat kyllä pojan vietit viheltämään, niiden perään pitäisi päästä. Ehkä Okolla on jonkinlainen muistijälki/hajujälki Pekka Petteri -porosta, sen kanssa Oko teki pikkupoikana monta kertaa tuttavuutta. 

Paluumatkalla polun yli hiipi matalana riekkoemo. Sitä Oko kävi ihmettelemään. Hetken päästä toiselta puolelta polkua tupsahti isä-riekko ja sitten ne molemmat alkoivat näytellä siipirikkoa Okolle. Sekös Okoa kiinnosti, olisi halunnut lähteä juoksemaan noiden "runttelehtivien" riekkojen perään. Haukkunut se ei tässäkään tilanteessa, mutta oli niin tohkeissaan, ettei huomannut liki jalkojensa juuressa piipittävää riekonpoikasta. 

Okon tekisi mieli lähteä riekkojen perään,

mutta haukkunut se ei tässäkään tilanteessa. Riekot lentävät

juuri polun kohdalla, eivätkä tässä pienessä kuvassa oikein

selvänä tule esille. 

Olemme lukeneet Wirenin kirjaa, mutta säännöllisesti päivittäinen opettaminen on aika vaikeaa, liikkuvaisia kun olemme, eikä autossa juurikaan ole tilaa vierekkäin kulkea. Täällä sisällä olen nyt palkinnut Okoa aina, kun se tulee omaehtoisesti istumaan eteen ja katsoo silmiin. Sitten siirryn toiseen paikkaan ja taas kun Oko tulee luokse ja katsoo silmiin, palkkaan sen. Olemme jo aiemmin opettaneet sille sivulla istumisen ja nyt olen useana päivänä täällä sisällä kulkenut Okon kanssa niin, että Oko kävelee vieressä ja minä palkkaan. Tänään, kun kävimme Etelärinteen lenkillä ja olimme noin 50 metrin päässä kotoa, Oko tuli viereeni ja minä aloin palkkaamaan sitä. Näin me tulimme loppumatkan kotiin. Oko kulki tiiviisti vieressäni ja vaari piti talutinta löysällä. Joku mielenhäiriö Okolle kai tuli, koska yleensä nuo viimeiset kymmenet metrit ennen kotia ovat ramboilua. Nyt täytyisi vain osata tarpeeksi tiiviisti ja kauan tätä asiaa harjoitella. Toivossa on hyvä elää!

Nähtävästi Oko on nyt täysin kasvanut omaan

mittaansa, sillä etujalkojen kasvupatit ovat hävinneet.