Koiran hampaisto
Kun katselen tuota yläleuan karttaa (alhaalla oikealla), näyttäisi siltä, että Okolla ovat vaihtumatta vain kulmahampaat ja kolmannet poskihampaat sekä ylhäältä että alhaalta. Ihan varma en ole, ovatko jo takimmaiset pienet hampaat puhjenneet, etummaiset poskihampaat ovat kuitenkin kasvamassa. Kolmannet poskihampaat jököttävät vielä paikoillaan sekä ylhäällä että alhaalla. Ikeniä siis edelleen kutittaa. Nuo uudet hampaat ovat niin ihanan vahvat ja valkoiset, ihan kuin helmiä olisi suussa (paitsi nuo raateluhampaat ovat tosi julmat). Toivottavasti poronluut pitävätkin hampaat hyvinä ja hohtavina, vaikka toivossa on hyvä elää, että hampaiden harjauskin joskus onnistuu (nyt ikeniä saa silloin tällöin harjata, riippuu Okon mielialasta, heh). Parempi hoitokeino hampaille taitaa kuitenkin olla luiden pureskelu ja possunkorvien syönti.
Eilenkin ajoimme Laanilaan ja lähdimme sieltä talvikävelyreittiä kävelemään. Oko oli onnessaan, kun sai juosta vapaana. Jostain syystä se ei kuitenkaan mielellään tule sisälle autoon (varsinkaan, jos auto on käynnissä). Se istua junttaa paikallaan eikä maanitteluista huolimatta tule sisälle ennen kuin vaari nostaa sen syliinsä ja autoon. Autossa se nykyisin menee sohvalle ikkunan viereen istumaan ja katselee sieltä maisemia, kun auto liikkuu. Ja mummo istuu vieressä ainakin niin kauan, kunnes turvavyösysteemi on hankittu.
Eilisen ja tämän päivän lenkit ovat menneet ilman ramboilua. Autoja kyllä kytätään ja mieli teksi syöksyä perään, myös ihmiset herättävät uskomatonta mielenkiintoa. Välillä Oko vetää taluttimessa niin, että tuntuu kuin se ulkoiluttaisi minua enkä minä sitä. Välillä taas kävelee ihan nätisti vetämättä. Tämä asia pitäisi ottaa todella työn alle, koska Okon voimat alkavat olla jo sitä luokkaa, että heikompaa hirvittää. Jormakin ihmetteli, miten vahva poika jo on, vaikka ikää ei ole kuin 4,5 kuukautta. Tuntuu kuin sillä olisi hevosen voimat. Oko hyppii mielellään vallien päälle nähdäkseen autoja ja muutakin "mualimmoo". Lumivallit ovat korkeat ja on ymmärrettävää, että kävelytieltä ei koira näe mitään, jos ei välillä kurkista korkeammalta. Eilen postilenkillä Oko sai taas kehuja eräältä mieheltä. Eihän Oko sitä itse ymmärtänyt, mutta kyllä mummon ja vaarin sydämessä ailahti lämpimästi, heh!
Parina viime yönä Oko on hypännyt aamupuolella yötä minun ylitseni yhdellä loikalla sänkyyn. Siellä se laittaa otsan otsaa vasten ja tuhisee kuin pieni vauva. Onneksi se ei viivy sängyssä kauan, vaan palaa pian omaan vuoteeseensa. Toisaalta tuo tapa on huono, koska se tietää paljon lisää pykkiä ja silittämistä. Toisaalta tuntuu niin mukavalta, kun ollaan Okon kanssa poski poskea vasten, mutta silti .... Tänä aamuna tuli taas tehtyä virhe, kun Oko aamuseitsemältä hyppäsi vuoteeseen ja sitten nukuttiin potsojollaan aina vartin yli yhdeksään. Ja me kun olimme vaarin kanssa sopineet, että Oko ei saa olla vuoteessa silloin, kun sänkypeitto ei ole petattuna. Hui hai sentään. Mihin kummaan nuo tuollaiset ajatukset katoavat silloin, kun karvapallo tulee osoittamaan kiintymystään? Ole tässä sitten kasvatuksen kanssa johdonmukainen.
Okolla on aika voimakas tassuhiki. En tiedä, johtuuko se ruuasta vai mistä. Kun poika nukkuu kerällä ja siitä oikaisee potsojolleen, käpälistä lähtee kunnon lemu. Ei se pahalta haise, mutta ei järin hyvältäkään. Joskus, kun se on oikein onnellinen, sen päätä nuuhkiessa taas tuoksuu jännä, hyvä ja raikas tuoksu. En osaa verrata tuoksua mihinkään. On siis pidettävä pojalle onnen hetkiä ja nuuskittava ja nuuskittava, kunnes tuoksua voi verrata johonkin tuttuun. En tassuhiestäkään osaa sanoa, miltä se tuoksuu (tai haisee). Vaari ei haista kumpaakaan, mutta minulla onkin aika herkkä hajuaisti. Kaikenlaisiin tuoksuihin ja hajuihin on siis totuttava, mutta sen tiedän, että vauvalle Oko ei enää tuoksu.
Laitan tähän vielä muistin virkistämiseksi tyttären koirista viime kesänä ottamani kuvan ja alle Okon kuvan:
Ensi kesänä meillä on siis tällainen neljän
karvaisen kullanmurun kerho kokoontumassa
ja odottamassa namipaloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti