Eilen jäi kirjoittamatta blogi puhelujen ja pitkän elokuvan (Tanssii susien kanssa, katseltiin boxilta) takia, mutta ei täällä juuri sen ihmeellisempää ole tapahtunut. Vaari hoiteli eilen aamulla hammaslääkärin hommia siten, että leikki Okon kanssa ja leikin varjolla katseli sen hampaita, tarrasi kiinni heiluvaan maitohampaaseen ja nappasi sen pois. Ihmeteltiin, että siinä oli niinkin pitkä juuri, vaikka hammas oli niitä alaleuan pienen pieniä etuhampaita. Ja oli varmasti maitohammas! Olen tänään tarkistanut, että hammas, mikä siihen tilalle tulee, kasvaa aika vauhtia eli vaari ei napannut väärää hammasta!
Lenkkeilty on Suopunkitien ympyrälenkkiä ja käyty postilenkillä sekä eilen että tänään. Okosta lenkkeily on tosi kivaa. Se möyrii lumihangessa ja tekee sinne pissansa ja kakkansa. On siitä hieno miehenalku, ettei sotke tiepuolia! Wautsi sentään! Okosta on kivaa, kun sen kanssa leikitään lenkeillä piilottamalla herkkupaloja lumikökkäreiden taakse, joita se sitten etsii tai heittelemällä sen ulkolelua, jonka perään se sitten säntää ja jää odottamaan lelun luokse, kunnes me tulemme paikalle. Se saa juosta vapaana pyörätiellä lelujen ja lumimöykkyjen perässä. Lumimöykkyjen kiinniottaminenkin on tosi kliffaa. Tosin meidän on oltava tarkkana, ettei autoja näy, mikä on helppoa näin pimeän aikaan, kun autojen valot heijastuvat jo kaukaa. Lisäksi Okolla on monta metriä pitkä talutinhihna. Nyt, kun joulun-uudenvuoden-loppiaisen turistiruuhka on ohitse, on mukavan rauhallista kävellä ulkona. Ulkolenkeillä olemme yrittäneet myös opetella ihmisten ja autojen ohittamista välillä hyvällä, välillä huonommalla menestyksellä. Kyllä se siitä!!!!
Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Nyt Okolle on tullut hieman samanlainen näykkimisvaihe kuin tyttären Arcolla oli aikoinaan. Se myös tuppaa nostamaan etutassut pöydän reunalle ja tillistelemään mitä ruokaa meillä on ja jos vain kuono ylettyy, niin naps, naps, heti lähtee pöydän antimet parempiin suihin. Alkuunhan tuo huvitti ja se totteli kieltoa paremmin, mutta viime päivinä on tullut jukuripäisemmäksi. Ei tottele "alas" käskyä ja kun nätisti siirrämme sitä syrjään, tahtoo näykkäistä. Mietittiin, mikä keinoksi. Sitten päädyttiin siihen, että joka kerran, kun poika hyppää kurkkimaan pöydälle, se joutuu veräjän taakse eteiseen. Yllättävän hyvin tämä keino tepsii ainakin toistaiseksi. Kun poika on toimitettu veräjän taakse ja hetken päästä laskemme sen pois, se ei tule enää kurkkimaan mitä me syödään, vaan menee touhuamaan lelujensa kanssa matolleen. Oko meinasi omia myös sohvan niin, että kun minä menin istumaan sohvalle, se hyppäsi sinne ja minun päälleni ja aikoi käydä nylkyttämään. Jos työnsin sen pois, se näykkäsi. Nyt sovellamme samaa veräjäntaakse-systeemiä myös tähän. Tuntuu, että jos sitä suoraan kielletään, se yrittää kokeilla, kumpi antaa periksi ensin, mutta kun se siirretään veräjän taakse, se ei pääsekään tahtojen taisteluun. Okolla on ollut aina voimakas tahto (kuten Nökölläkin aikoinaan) ja ehkä on niin, että jyrkkä kielto on sille "punainen vaate". Pitää olla hieman ovelammat keinot, jotka sitten tepsivät yllättävän hyvin.
Välillä poika on kuin enkeli, varsinkin aamuisilla hellyyshetkillä ja silloin, kun se on ollut vaarin kanssa ulkona, juoksee ulkoa sisälle ja istuu eteeni ja jää odottamaan, että minä halaan sitä ja kyselen tuliko pissi, tuliko kakka ja rapsuttelen sitä. Ai niin, tästä tulikin mieleeni se, miten meitä Jorman kanssa huvitti, kun tyttären Kepa-koira pissii ja kakkaa käskystä. Nyt meidän Oko-poikamme tekee juuri samoin. Kun sille sanoo pissa tai liri, se suht välittömästi tekee pissat ja kun sanoo kakka, se tekaisee vaikka pienen murun, jos ei enempää ole tulossa. Ihana veijari! Ei siis ihme, jos elämämme on saanut paljon uutta sisältöä entiseen verrattuna. Silloin vilskettä ja vilinää oli vain Eijan lomalla ollessa, nyt sitä on joka päivä. Saas nähdä, miten ensi kesänä, kun nämä neljä härdelliä pyörivät pitkin kairoja. Ehkä ne tuovat tuhatpäisen porotokan luoksemme .....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti