Mitään suuria ihmellisyyksiä ei tänään ole tapahtunut Okon tai meidänkään elämässä. Vahvistavia harjoituksia on tehty hiljalleen. Laittelin uunissa ruokia ja poika pyöri jaloissa. Meillä on ollut sääntö, että silloin, kun me istumme ruokapöydässä, Okolle ei anneta muruakaan. Sen se on jo oppinut, lähtee heti nukkumaan matolle Jorman tuolin taakse, kun istuudumme ruokapöydän ääreen. Mutta ruuanlaiton aikaan sitä kovasti kiinnostavat keittiöhommat ja mitä pöydälle laitetaan, se on oppinut tunnistamaan porkkananraastimen äänen. Porkkanaraastehan on yksi sen lemppariherkuuista. Tänään sen uteliaisuus heräsi ja sen oli ihan pakko tutkia ja maistaa ...
Uskaltaisinkohan?
Otan, otan, otan!!!!!
Hitsi, että oli hyvää!!!!
En minä mitään tehnyt! Ota vaan se kuva nyt!
On se vaan niin kulta, niin kulta! Eivät päivät käy pitkiksi kun juostaan edestakaisin ulkona-sisällä, ulkona-sisällä ja silti vielä ehtii "aineistoa" tupsahtaa paperillekin. Silti laulun sanoin "en päivääkään vaihtaisi pois"!
Kyllähän tuo pöydälle meno on pahempi juttu, sitä kun ei enää vanhempana saa kitkettyä helpostikaan enää pois. Vaikka ymmärtää senkin, että ihan mahdoton on olla ankara pienelle, vaikka pitäisikin ;))
VastaaPoistaOikeassa olet Marjatta. Oko on kyllä sisäistänyt sen, ettei tule pöydästä norkoilemaan, kun itse istumme tuolilla. Tämä tapaus oli yllättävä. Kun se nousi pöydän reunalta kurkistamaan, emme komentaneet pois, koska halusin ottaa kuvan. Yllätys sen sijaan oli, että se ylettyi nappaamaan salaaattia ja sen kunniaksi vielä lipoi kuin onnistumisen merkiksi kieltään!
VastaaPoista